Esko Valtaoja on siis tähtitieteilijä, joka wikipedian mukaan on myös ”tunnettu tieteen kansantajuistaja”. Aloitetaan siis helpolla: kun maailmantalouden kihtiset polvet nitisevät tähtitieteellisten alijäämien ja velkakuormien alla, niin miten ongelman ytimen saisi yksinkertaistettua kansan kielelle?
 |
| Kuva: Esko Valtaoja. |
Professori ei häkelly. Ensinnäkin hän toteaa jättivajeiden olevan vain monopolirahaa – siis virtuaalista. Toiseksi hän nostaa esiin sen, mikä monesti unohtuu: tänäkin vuonna maailmantalous kasvaa, ei suinkaan kutistu. Ongelmat, vaikka suuria ovatkin, kohdistuvat rajattuihin maihin. Ja vaikka muutaman vuoden tähtäimellä tuntuukin talouden tuhkapilvi alati satelevan takaraivolle, ei isossa kuvassa voi sitä estää, että maailman bruttokansantuote kasvaa koko ajan. Ei auta, vaikka täällä Euroopassa kuinka nyyhkitään.
Maailman kasvusta päästäänkin kotoiseen kasvuyrittämiseen. Joku aika sitten toinen tunnettu tieteentekijä, professori Alf Rehn, naulasi ystävällisesti kasvuteesinsä blogimme virtuaalisen kasvuhuoneen oveen. Hän esitti näkemyksenään, että Suomessa on liikaa kasvun esteitä – ja suurin osa niistä kumpuaa yrittäjistä itsestään. Meillä on haluttomuus liikkua pois jo osatusta, ja me palvomme liikaa sellaisia asioita kuin järki ja osaaminen. Jatkuvan oppimisen sijaan meidän pitäisi liikkua kohti jatkuvaa unohtamista. Niinpä kysyn vuorostaan Esko Valtaojalta, nieleekö hän kaupallisemman puolen kollegansa väitteet – ja mitä terveisiä hän tälle lähettää?
Galaktiseksi yltyvää tieteellistä väittelyä havitellut osa minusta on lievästi pettynyt, kun Valtaoja on pitkälti samaa mieltä kuin Rehn. Hän kertoo usein kysyvänsä yrittäjiltä, oliko tämän yritys olemassa 100 vuotta sitten. Ja edelleen: onko se vielä olemassa 100 vuoden päästä? Yleensä vastaus on molempiin sama, ei. Joten professorin jatkokysymys kuuluu, kannattaisiko totutussa pitäytymisen sijaan kääntää katse siihen, mitä ehkä on tulossa? Siis mitä tarttis tehdä, jotta menestystä tulisi, ennen kuin aika ajaa ohi? Asiakaslähtöisyys lienee tässä(kin) kaiken juju. Valtaoja ottaa esille tutun esimerkin. Nokia väänsi sinnikkäästi puhelimia, joissa on mahdollisimman hyvä kamera, vaikka asiakastarpeissa olikin jo yltiöyhteisöllisyyden mahdollistava ja coolisti muotoiltu älyhärpäke.
Tulevaisuuteen suuntautumisen suositukseen on helppo yhtyä. Mutta mitä se tuo professorin mielestä tullessaan? Valtaoja kieltäytyy aluksi arvaamasta. Hän viittaa Philip Tetlockin tulevaisuustutkimukseen, jossa todettiin, että iso asiantuntijajoukko pystyi arvaamaan tulevaisuutta vain hieman paremmin kuin lantinheitto – ja hävisi kohtuullisen yksinkertaiselle algoritmille. Professori myös kyseenalaistaa tyypillisen kysymyksenasettelun (esim. millainen Suomi on vuonna 2020) järkevyyden. Sillä Suomi ei ole maailma, tai siitä irrallinen saareke. Maailma menee, Suomi yrittää pysytellä perässä. Kuten hän yksinkertaistaa (kansantajuistaa!), Suomen suhde maailmaan on kuin Petäjäveden suhde Suomeen. Olisi jokseenkin hassua pohtia syvällisesti Petäjäveden tulevaisuutta viittaamatta Suomeen.
Professori peräänkuuluttaakin samaa moneen kertaan: perspektiivin pitää olla tarpeeksi laaja! Mitä tapahtuu globaalilla tasolla? Mitä oli silloin kun isämme käyttivät vaippoja; mitä on silloin, kun itse niitä taas käytämme? Joten muotoilen kysymykseni näin: mitkä ovat isossa kuvassa niitä trendejä ja muutosvoimia, jotka luultavasti muokkaavat maailmaa?
Valtoja nostaa esiin kolme asiaa. Kasvu, josta puhuttiinkin jo, on ja pysyy. Sille ei ole vaihtoehtoja. Niin kauan kuin meissä elää halu kehittyä, myös kasvua syntyy. Lisäksi, toistaiseksi mikään muu kuin kasvu ei ole pystynyt tuomaan vaurautta. Ja vaikka kuinka jotkut yrittävät downshiftauksen ilosanomaa välittää, vauraus tuo tutkitusti myös onnellisuutta. Downshiftaajat yksinkertaisesti ulkoistavat kasvun tekemisen muille.
 |
| Kuva: Yksilöllisen erikoisjuuston esi-isä? |
Toinen trendi on hyvinvointi. Tulevaisuudessa ei tulla jakamaan niukkuutta vaan runsautta. Vaatimustaso nousee koko ajan. Kohta meillä pitää olla älysukkahousut ja yksilöllistä erikoisjuustoa. Se, mikä tänään on standardia, oli luksusta 20 vuotta sitten. Mikä siis saa mielihyvähormonimme värähtämään 20 vuoden päästä? Individualismi ja erikoistuminen lienevät ainakin yhä enemmän pop.
Kolmas professorin esiin nostama aihe on jotakin, jonka voisi ehkä kiteyttää vastuulliseksi yhteisöllisyydeksi. Elintason kasvaessa meillä on vara olla yhä moraalisempia. Eettinen sijoittaminen ja kestävä kehitys tulevat nostamaan päätään, ja viherpesun jäljet ovat lyhyet, kun globaali kuluttajaboikotti vaanii heti naamakirjan
ensimmäisellä sivulla.
Jään pohtimaan professorin tulevaisuusaatoksia. On selvää, että strategiatyön kannalta on keskeistä pystyä ennakoimaan toimintaympäristön muutoksia. Käytännössä haaste taitaa usein piillä siinä, miten aamukahvinsa ruuhkassa ryystävällä kasvuyrittäjällä olisi aikaa aina välillä nousta helikopteriin ja katsoa kauemmas? Haaste on triviaali mutta armottoman usein arkitodellisuudessa esiintyvä. Onneksi on ainakin yksi ilmeinen apukeino (sekin tosin alihyödynnetty) – nimittäin yrityksen oma hallitus. Kokemuksesta voin kertoa, että sen voi valjastaa punnitsemaan tulevaisuutta ja haistelemaan, mitä tulevaisuus tuo sitten, kun yksilöllisten erikoisjuustojen tuoksu on jo hälvennyt. Suosittelen kokeilemaan – heti yrittäjyyden ensimetreillä.
Blogiterkuin,
Antti
